Sekä käytännön elämässä, mediassa että fiktiossa parisuhteen normiksi on muodostunut suhteesta toiseen siirtyminen. Nykyinen parisuhde on välitila, johon pyritään tai josta irtaudutaan. Kulttuurinen kerronta keskittyy näihin prosesseihin.

Nykyään on sekä hyväksyttyä että yleistä ajatella, että parisuhde perustetaan lasten tekemistä varten. Jossain vaiheessa, mahdollisesti lasten jo aikuistuttua, suhde heivataan menemään, koska se on tehtävänsä täyttänyt.

Monien mielestä näin tuleekin olla, mutta itse pidän tilannetta surullisena. Mieluummin näkisin laveamman rakkauskäsityksen, josta aikaisemmin kirjoitin, kuin parisuhdemallin, jossa osapuolten on vääjäämättä valmistauduttava eroon jo suhdetta perustettaessa, koska ero on suhteen perusoletus.

Tietoisuus tulevasta erosta heikentää sitoutumista, koska sitoutumisen perusteena on ensisijaisesti turvallisuushakuisuus ja toissijaisesti oman edun ajaminen yhteistyötä tekemällä. Kun läsnä on pelko, suhteeseen ei pysty antautumaan. Vaikka yrittäisi heittäytyä, epävarmuus tulevasta estää sen. Toiseksi ero-oletus johtaa oman edun varjeluun ilman yhteistyön mahdollisuutta, mikä on omiaan etäännyttämään puolisoita toisistaan.

Tahtoisin kannattaa mallia, jossa itsekkäät ihmiset tekevät yhteistyötä sekä omaksi että toistensa eduksi.

blogiavarten.jpg